Itselleen on niin kovin vaikea antaa anteeksi. 

Minulla on ollut todella paljon vaikeuksia mustasukkaisuuden kanssa. Olin aivan liian mustis pelkistä miehen naispuoleisista kavereistakin. Kuitenkin edellisestä suhteesta viisastuneena päätin ottaa tuumasta toimeen.

Tässäkin suhteessa on ollut uskottomuutta. Kun tämä selvisi minulle menin terapiaan asap. Siitä oli todella paljon hyötyä! Opin näkemään toisen kannan asioissa ja opin että jokainen reagoi omalla tavallaan niihin menneisyyden haamuihin. Toiset pettävät ja toisista taas tulee liian mustasukkaisia. Minun mielestäni kumpikin on suhteelle yhtä myrkyllistä. Sen tajuttuani oli helppo antaa anteeksi uskottomuus sillä koin omat virheeni paljon suuremmiksi.

Vaikka olen muuttunut, en ole vieläkään antanut itselleni anteeksi sitä että käyttäydyin mustasukkaisesti. Vaikka olen sen toiselta saanut anteeksi, huomaan ettei hän silti täysillä luota muutokseeni. Huomaan että hän edelleen olettaa minun suuttuvan kaikesta ja se tuntuu pahalta. Mutta se on myös täysin ymmärrettävää. Se vain välillä lannistaa että mitä jos olenkin vain kuvitellut että olen muuttunut. Tahtoisin vain että hän on oma itsensä eikä pelkää riitoja... Tiedän olevani tunteikas. Olen yrittänyt kitkeä ne huonot puolet pois terapiassa ja kaikenmaailman itse oppailla. En kuitenkaan halua muuttua täysin eri ihmiseksi..

Kysymykset "suutuiks" "ethän suuttunu" tuntuu raskailta kun en ole mitään suuttumisen merkkejä kokenut tai näyttänyt. Se tuntuu hänestä varmaan samalta kun kysyn "petitkö?". Välillä turhaudun siihen koska tuntuu että kaikki tekemäni työ terapiassa on mennyt hukkaan. Toivoisin hänen luottavan siihen että jos suutun niin kerron sen kyllä. Aivan niinkuin hänkin turhautuu minun epäilyihin.

Luottamuksen voi pettää niin monella tapaa. Me olemme molemmat tehneet sen. Minun onkin siis hyväksyttävä se että hän ei vielä täysillä luota muutokseeni. Uskon että pystyn antamaan itselleni anteeksi vasta kun koen että hänen luotto minuun on palannut. Ja tämä aika minun on hänelle suotava <3

Viimeisen 10 vuoden aikana musta on tullut todella tunteellinen ihminen. Musta on tullut äärettömän herkkä ja ujo mutta samalla äärettömän temperamenttinen. Valitettavan usein mun herkkyteeni on leimattu kitinäks, ujous on leimattu törkeydeks ja temperamentti veemäisyydeks. Siksi en edes tiedä, onko nää niitä mun hyviä vai huonoja puolia.

Herkkä puoleni on aika vahvasti esillä. Itken aika usein, niin hyvien että huonojen asioiden takia. Tänään näin kadulla vanhuksen joka jakeli joitakin kirkon esitteitä ja multa pääsi itku koska se oli jotenkin surullisen näköistä. Iltaisin itken yksinäisyyttäni koska yksin ollessa on aikaa miettiä menneisyyden vääryyksiä. Itken onnesta jos näen koiranpennun tai jos ystävilleni tapahtuu jotain hyvää.

Ujouteni on välillä aika lamaannuttavaa. Sitä ei voi ymmärtää jos ei ole itse ujo. Jos kohtaan jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa johon pitäisi tehdä vaikutus, esim. työhaastattelu tai puolison kavereiden/perheen tapaaminen, mietin mielessäni monta kertaa että miten kannattaisi esitellä itsensä ja mitä pitää sanoa ja mitä ei saa missään nimessä sanoa. Se aiheuttaa mulle ihottumaa, hengenahdistusta ja joskus jopa paniikkikohtauksia. Ujouteni johtuu täysin kiusaamisesta. Kiusaamisen takia pelkään, että nämä uudet tuttavat nauravat mulle tai haukkuvat mua. Monta reissua ja tilaisuutta oon ujouteni takia jättänyt välistä. Seurustelemaankin aloin ensimmäistä kertaa 20 vuotiaana, koska pelotti aina niin paljon, että ekojen treffien jälkeen en vaan enään vastannut viesteihin. Siksi mun ujous monta kertaa luokitellaan törkeydeks tai että olen tylsä.. Mutta mä en vaan yksinkertasesti saa sanaa suusta ulos koska pelkään että sanon jotain tyhmää ja kaikki nauraa mulle.

Temperamenttia multa löytyy myös. Se johtaa usein ylilyönteihin, koska teen nopeita johtopäätöksiä ja kärpäsestä härkäsen. Teen ne johtopäätökset sen perusteella, mitä olen kokenut. Ei ne kuitenkaan mitään tuulesta temmattuja ole. Mutta mun ylilyönnit on välillä todella pahoja, koska en yleensä kuuntele sen toisen selitystä koska olen jo päässäni vakuuttanut itselleni kaikkien ajatusteni ja epäilysteni olevan totta. Saatan olla kohtuuton sanoissani, silloin kun kiehahdan. Tosin ne puuskat menee ohi aina tunnissa, ellei allekin. Mun temperamentti ei kuitenkaan ole veemäisyyttä, vaan sitä että puolustan itseeni. Koska mua ei oo oikein koskaan kukaan puolustanut niin mun on pakko suojella itseeni.

Kaikki nämä luonteenpiirteet on vaikuttanut suuresti suhteeseeni, enkä aina tiedä että hyvällä vai pahalla tavalla <3

Luottamusta on monenlaista. Mun on ollut aina vaikea luottaa ihmisiin, koska ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa se luottamus on aina poikkeuksetta rikottu. Luottamaan voi kuitenkin oppia, kun tulee se oikea, luottamuksen arvoinen ihminen vastaan.

Luottaa voi monissa asioissa ja se, että ei jossain yhdessä asiassa täysin luota, ei tarkoita sitä etteikö se toinen olisi luottamuksen arvoinen. Mulla on nyt ensimmäistä kertaa ihminen elämässäni johonka luotan niin monessa asiassa, etten edes oo ääneen sitä pystynyt ilmaisemaan.

Luotan hänelle kaikki salaisuuteni, on asioita joita vain hän tietää. Hän tietää haaveeni, pelkoni ja ne ikävät asiat mitä on tapahtunut. Luotan siihen, että mitä tahansa kerron hän ei hylkää eikä käännä niitä asioita mua vastaan.

Hänen käsiin luottaisin henkeni. Ja mikä tärkeintä hänen käsiinsä luottaisin mun rakkaimman pikku koirani hengen. Harva pystyy edes ymmärtämään kuinka tärkeä koirani mulle on. Tuskin hänkään ymmärtää kuinka suurta luottamusta on, että anna hänen viedä koiraani vaikka lenkille.

Luotan siihen että hän kuuntelee. Luotan siihen että jos mulle sattuis jotain, hän ei hylkäisi vaan olisi mun tukena kokoajan. On niin monta asiaa mihin luotan ja teen töitä sen eteen että luotan kaikessa.

Hän on ensimmäinen ihminen jonka eteen haluan tehdä kaikkeni ja haluan tehdä töitä sen eteen, että luottamus kasvaa myös uskollisuus asioissa. Hän tekee mut niin onnelliseksi pelkällä olemassaolollaan, että haluan tehdä kaikkeni, jotta olisin mahdllisimman iso tuki ja turva. En välttämättä osaa aina sanoilla sanoa, kuinka paljon hän mulle merkitsee. Tekisin mitä tahansa hönen puolesta koska vihdoin olen löytänyt sen siulunkumppanin.

Ja mikä parasta, olen vihdoin löytänyt parhaan kaverin <3

Oon aina haaveillut perheestä. Ihan siitä perusarjesta, yhteisitä hetkistä, kiireestä ja jopa niistä riidoista. Lapsia olen halunnut siitä asti kun olin vielä itsekin lapsi. Tätä en ole kuitenkaan saanut. Huomaan kuinka olen pikku hiljaa lakannut haaveilemasta ja tilalle on tullut ajatus, että se vaan ei ole mulle tarkoitettu. Fyysisesti mulla ei ole vaikeuksia saada lasta, tai ainakaan ei pitäisi olla. Perheen perustaminen kun vaan ei ole sellainen asia jonka voi yksin päättää, ainakaan mun kohdalla ei ole.

Tuntuu, että mun elämäni on aina ollut vaan sitä että odotan jotain tapahtuvan. Oon aina jättänyt sen päätöksen tulevaisuudesta ja omasta haaveestani sille toiselle osapuolelle. Puhun ja haaveilen ääneen, mutta samalla pelkään ja häpeän puhua siitä haaveesta. Kun haaveilen ääneen alkaa sen jälkeen armoton ruoskinta mun pään sisällä... "mitä sä nyt lapsista puhut, älä vaan lapsista puhu tai se pelästyy ja lähtee". Nää ajatukset tosin on ihan mun omaa mielikuvitusta ja stressiä.

Yritän väkisin pitää haavettani yllä, vaikka sisimmän on vallanut se ajatus että ei, ei se vaan tuu koskaan tapahtuun. Olen itse hokenut ja moni läheinen, että kyllä sitä ehtii eikä ole mikään kiire. Tähän uskoinkin, mutta kun ikää on tullut lisää, niin lähinnä tuollainen "kyllä sitä ehtii" ajatuksen toitottaminen ja tuputtaminen tuntuu ahdistavalta ja ärsyttävältä.

Tuntuu pahalta luopua suurimmasta haaveestaan, mutta ehkä se on aika luopua siitä.