Oon aina haaveillut perheestä. Ihan siitä perusarjesta, yhteisitä hetkistä, kiireestä ja jopa niistä riidoista. Lapsia olen halunnut siitä asti kun olin vielä itsekin lapsi. Tätä en ole kuitenkaan saanut. Huomaan kuinka olen pikku hiljaa lakannut haaveilemasta ja tilalle on tullut ajatus, että se vaan ei ole mulle tarkoitettu. Fyysisesti mulla ei ole vaikeuksia saada lasta, tai ainakaan ei pitäisi olla. Perheen perustaminen kun vaan ei ole sellainen asia jonka voi yksin päättää, ainakaan mun kohdalla ei ole.

Tuntuu, että mun elämäni on aina ollut vaan sitä että odotan jotain tapahtuvan. Oon aina jättänyt sen päätöksen tulevaisuudesta ja omasta haaveestani sille toiselle osapuolelle. Puhun ja haaveilen ääneen, mutta samalla pelkään ja häpeän puhua siitä haaveesta. Kun haaveilen ääneen alkaa sen jälkeen armoton ruoskinta mun pään sisällä... "mitä sä nyt lapsista puhut, älä vaan lapsista puhu tai se pelästyy ja lähtee". Nää ajatukset tosin on ihan mun omaa mielikuvitusta ja stressiä.

Yritän väkisin pitää haavettani yllä, vaikka sisimmän on vallanut se ajatus että ei, ei se vaan tuu koskaan tapahtuun. Olen itse hokenut ja moni läheinen, että kyllä sitä ehtii eikä ole mikään kiire. Tähän uskoinkin, mutta kun ikää on tullut lisää, niin lähinnä tuollainen "kyllä sitä ehtii" ajatuksen toitottaminen ja tuputtaminen tuntuu ahdistavalta ja ärsyttävältä.

Tuntuu pahalta luopua suurimmasta haaveestaan, mutta ehkä se on aika luopua siitä.